Joulun ilosanoma

Photoshopin läpi kävellyt ihminen

Malliesimerkki.

Kummastelen kovasti eräitä yleistyneitä ilmiöitä. Ne ovat epämääräisiä lisäkkeitä ihmiskehossa, tosin niiden käyttäjät nimeävät ne sujuvasti mitä moninaisimmilla nimillä. Geelikynnet, hiuspidennökset, solariumit, tekoripset ja vaikka mitkä. Samaa suttua kaikki.
Mikä pointti on rahalla ja liimalla kiinnitellä itseensä näitä härpäkkeitä? Kuvittelevatko ihmiset sen todellakin kaunistavan heitä aivan uusiin ulottuvuuksiin? Ainoa syy, jonka olen tälle hysterialle löytänyt on se, että näillä ihmisillä on kovinkin hankalia suhtautumisongelmia omaan kehoonsa ja ulkonäköönsä niiden luonnollisessa olomuodossa. Sitten he koittavat paikkailla epämukavaa oloansa 60 euron ripsillä. Kyllähän noilla laittautumisilla varmasti huomiota saa yhdeltä jos toiseltakin ihmiseltä, mutta se on sitten eri asia onko se huomio aina positiivista. Tekoripset kiinnittävät huomioni vain siksi, että ne näyttävät silmiin teipatuilta hämähäkeiltä.

En ole nähnyt yhtäkään ihmistä, jota nämä epäluonnollisen näköiset konstit olisivat kaunistaneet. Mutta jos useimpien kauneusihanne todellakin on sellainen, että hiuksien on oltava metrin pituiset, kynsien muoviset ja mielellään mahdollisimman silmiinpistävän väriset, ihon näytettävä aina siltä kuin olisit maannut kolme viikkoa Thaimaassa ja ripsien oltava niin pitkät että niillä voisi pölyt pyyhkiä, niin minusta tuntuu että jokin on mennyt pahasti pieleen. Miten selvittiinkään ennen näitä keksintöjä?

Kuittimania

Piipahdin tänään useammassa vaatepuodissa, oli nimittäin saatava lisää rytkyjä kaappiin roikkumaan. Siinä sitten asioidessani törmäsin samaan ilmiöön kun niin monta kertaa aiemminkin. Kutsun sitä tästedes kuittimaniaksi, tuoksi kuittien maailman omaksi pikku mielialahäiriöksi.

Vaatekappaleen maksettuaan törmää aina ja poikkeuksetta seuraaviin virkkeisiin:

- Laitanko kuitin pussiin?

Huomautus: Olet jo kovaa vauhtia heittämässä sitä sinne, joten mikä ettei. Mutta kysymys on kaikin puolin typerä. Sitä voisi verrata seuraavaan kysymykseen: ”Annanko kuitin käteesi?”.

- Kuitti lyötyy sitten pussista!

Huomautus: Ai jaa, ihanko totta? Näin sinun sujauttavan sen sinne juuri noin sekunti sitten, minulla ei ole muistihäiriötä ja näköäkin on toistaiseksi jonkin verran tallella. Pirteää äänensävyäkin saattaisi olla tarpeellista yrittää hillitä, vaikka joutuisikin poistumaan hetkeksi mukavuusalueeltaan.

- Laitan kuitin pussiin!

Huomautus: Kiitos tiedosta. Sen voisi kyllä ihan oikeasti ojentaa myös käteen tai jos tuntee ylitsepääsemätöntä halua pistää se sinne pussiin, moiset lausahdukset voisi korvata jollakin järjellisemmällä. Kaipailen kovasti esimerkiksi vanhaa kunnon ”hyvää päivänjatkoa” -toivotusta. Mutta arvatkaapa mitä? Minulle toivotettiin tänään niin! Kyseessä ei tosin ollut vaatepuoti, vaan muuan sekatavarakauppa.

Onko jollakulla ideoita kuittimanian taltuttamiseksi??

Joulun kauneimmat laulut

Joulu saapuu taas kulkusten kilinän saattelemana, ettekä välty joulun lietsonnalta edes tässä blogissa. Joulu on iloinen syntymäjuhla ja tuo valoa vuoden pimeimpään aikaan. Siihen liittyy myös joululaulut, jotka otan nyt käsittelyyn.

”Joulun aatto nyt saa,
jo ilta tummuu ja hiljenee maa.
Kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon,
kuka yksin näin kylmässä on?”

(Joululaulu, Konsta Jylhä)

Näissä tunnelmissa alkaa joululaulu, joka on kekseliäästi nimetty Joululauluksi. Siinä ilta tummuu, vaikka ennen iltaahan on ehtinyt jännästi olla pimeää jo monta synkkää tuntia. Kolmas ja neljäs säe puhuttelevat kuulijaa, sillä kuka nyt jouluaattona haluaisi olla yksin ja vieläpä kalmistossa, hyi ällö! Yksinäisyyden toistaminen herättää halun kuulla, kuka nyt niin yksin on – vai herättääkö sittenkään? Kuka muka haluaa ajatella ikäviä ajatuksia jouluna? Ei mua kiinnosta muut, mulla on kaikki niin hyvin.

”Hei, tonttu-ukot hyppikää,
nyt on riemun raikkahin aika!
Hetken kestää elämä
ja sekin synkkä ja ikävä”

(Hei, tonttu-ukot, ruotsalainen kansanlaulu, suom. tuntematon)

Duurivoittoinen rallatus sisältää elämän syväanalyysia ja se jos mikä on surullista kuultavaa. Onneksi elämä kestää vain sen hetken, koska se on synkkää ja ikävää, mitenkäs sitä osuvammin kuvailisi. Tästä oivalluksesta huolimatta kritisoisin ilmaisua tonttu-ukot. Se pitää ehdottomasti muokata sukupuolineutraalimmaksi, sillä onhan niitä tyttötonttujakin. Moisella leimaamisella voi olla kauaskantoiset seuraukset, joista kärsivät vielä monet sukupolvet.

”Reippahasti käypi askelet,
äidin hommat on niin kiireiset”

(Reippahasti käypi askelet, Emmy Köhler, suom. tuntematon)

Näissä säkeissä tiivistyy joulun ydin. Sen nimi on kiire. Oltiinpa sitten kauppakeskuksessa, kotona tai vieraissa, on askeleiden käytävä reippahasti, että ehtii valmistella joulua. Lahjat, ruuat, kynttilät, koristeet, kuuset, siivoukset ja sen sellaiset. Välillä piipahdetaan sairaalassa vatsahaavan vuoksi, mutta onneksi siellä ei ole resursseja säilyttää ihmisiä turhan kauan. Ilman perusteellista valmistelua joulu ei tietenkään tule.

”Joku tahtoi mua kauniilla kortilla muistaa

ja sielulleen rauhan kai löysi niin

Hän toivotti joulua rauhallista

Hän painukoon helvettiin”

(Joulu avaruudessa, Jussi Hakulinen)

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Kuulostaako tutulta? Mä oon ehkä pari kertaa lukenu ton. Joulukortteja pitää lähetellä entisen vaimon siskon lapsille, ettei vaan pääse unohtumaan, kuinka lojaaleja sitä ollaan. Sitten on hyvä mieli seuraavan vuoden ajan. Joulun allahan postimerkitkin ovat halvempia ja Tiimarissakin on konkurssimyynti, eikä oma talous näin ollen joudu kortin lähettämisen seurauksena retuperälle.

”Porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki, oomme kaikki
Porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki, kaikki:
Sinä ja minä, sinä ja minä”

(Porsaita äidin, ruotsalainen kansalaulu, suom. tuntematon)

Kuvitelkaa IT-alan firman pikkujoulut ja pieni yhteislaulutuokio. Ei lisättävää.

”On jouluyö ja lumihuntuun
pukeutunut maa –
kun yhtä puhdas itse olla voisin!”

(Sydämeeni joulun teen, Vexi Salmi)

Maa on lumihunnun peittämä eli valkoinen. Valkoinen tunnetusti symboloi meilläpäin puhtautta, johon viimeisessä säkeessä viitataankin, sekä viattomuutta. Ajatusviiva synnyttää tarkoituksenmukaisesti ajatuksia. Puhuja on epäilemättä tehnyt syntiä, joka näin yöaikaan hiipii (huom. sananvalinta) mieleen. Mystistä ja ah, niin ihanan jouluista!

”Pienen pirtin portailla oli tyttökulta:
Tule varpu, riemulla, ota siemen multa!
Joulu on, koditon varpuseni onneton,
tule tänne riemulla, ota siemen multa!”

(Varpunen jouluaamuna, Sakari Topelius, suom. K. A. Hougberg)

Nyt kun kerran ollaan päästy symbolien ihmeelliseen maailmaan, niin mitäköhän kettua toi varpu tossa symbolisoi? Entäpä siemen? Miten tyttö varpua siemenellä lohduttaa? Okei, ei nyt ehkä oikeesti. Lievää ylitulkintaa...mutta entä jos S. Topelius paljastaa tässä sittenkin villin puolensa? Se jääköön selvitettäväksi tuonpuoleisessa.

”Missä puurot, makkarat,
Missä kinkun kantturat?
Minne glögi pantu on,
Ja viinapullo suunnaton?

Jumalauta kakarat,
Kohta paukkuu pakarat!
Nyt tulee turpaan kaikille,
Myös isälle ja äidille”

(Joulupukki puree ja lyö, M. A. Numminen)

Jouluna mässäillään oikein olan takaa. Sitten tulee joulupukki, joka kaipaileekin rankan päivän päätteeksi glögiä ja viinapulloa, pelkkä ruoka ei tosiaan riitä. Ilmeisesti pukkia varten ei olla osattu varustautua asianmukaisesti, sillä pukilla menee hermo. Se haluis olla pelti kii! Koska se ei nyt onnistu, kaikki saavat tasapuolisesti turpaan. Ja turpaan saaminenhan on todellisuutta joulunakin.

Näihin tunnelmiin, hauskaa joulun aikaa! 

Niin tunnelmallista jouluna on.