Leena Lohikäärme

Tänään ajattelin jakaa kanssanne erään vääryyden alakouluajoilta. Vaikka nykyään olenkin sinut asian kanssa, pientä katkeruutta voinee havaita, jos oikein tirkistelee.

Aloittakaamme. Neljänteen vuosiluokkaan asti koulussa opiskeltiin lukuvuoden aikana aina toinen lukukausi teknistä työtä ja toinen puolestaan tekstiilityötä. Se oli pakollista (miksi?!), pari tuntia viikossa. Sitten, neljännen luokan lopulla, koitti suuri valinnan hetki: sai ihan itse valita, jatkaako jäljellä olevat kaksi vuotta teknisessä vai tekstiilissä. Ihanaa, kerrassaan huikeaa, mahdollisuus vaikuttaa omaan elämään! Moisia tilaisuuksia ei tuossa iässä juuri tarjoutunut.

Vihaan ylä- ja alalankoja, langan pujottamista neulansilmään, nurinpäin kutomista ja mitänäitänyton. Vihaan, vihaan, vihaan. Joo. Pätee yhä. Valinta oli helppo, kun sopivia vaihtoehtoja oli kokonaista 1,00 kappaletta. Viidennen luokan alkaessa marssin sahanpurujen keskelle teknisen työn luokkaan höyläpenkin ääreen ahertamaan. Aika mageeta, Katto Kassisellakin oli oma höyläpenkki! Ja Kassinenhan tunnetaan lentävästä lauseestaan ”Hauskaa pitää olla, muuten minä en ala mitään!”. Jaan tämän ajatusmaailman hänen kanssaan.

Katto Kassinen. Sopivan pullea mies parhaassa iässä. Tunnistatte varmaan, vaikka kuva ei ole hääppöinen. 

   

Mutta eräänä päivänä hauskuus loppui. Tekstiilityön opettaja, Leena Lohikäärme nimeltään, tepasteli tomerasti kohti teknisen työn luokaa. Kip-kop, kip-kop (kuvitelkaa mummokorkkarit). En kuulemma saanut olla teknisessä työssä, koska se on poikien juttu. Leena Lohikäärme oli päättänyt, että paikkani on ompelukoneiden surinan ja hallitsemattoman hihityksen keskellä. Se on meinaan tyttöjen juttu. Tyttöjen täytyy osata parsia sukat, kutoa tumput ja ommella irronneet napit pakoilleen. Eivät auttaneet vastalauseet.

Missä vapaus, veljeys ja tasa-arvo (muuallakin kuin oppikirjoissa)? Missä yksilön valinnan kunnioittaminen? Missä sukupuolirooleja vastaan taistelu?

Työkalupakki. Vaatimaton taidonnäytteeni. Sisältää maalarinteippiä ja pikaliimaa, joilla pärjää tilanteessa kuin tilanteessa.

Minä kirjoittaa asiaa, millä on sanomaa

Haudi. Jo vuosien ajan olen ärsyyntynyt ilmiöstä, joka esiintyy pienten lasten äitien keskuudessa. Toivon, ettei tämä koske ihan jokaista mammaa, mutta empiiristen tutkimustulosten mukaan suurinta osaa kuitenkin. Sanottakoon, että ainakin 98,3% äideistä on tämän ilmiön riivaamia. Jos jossain asiassa miehet ovat esimerkillisiä, niin tässä. Isät eivät moista juurikaan harrasta, eivät ainakaan julkisilla paikoilla.

Kyse on siis seuraavasta. Jostain hyvin, hyvin merkillisestä syystä äidit puhuvat lapsilleen itsestään yksikön kolmannessa persoonassa käyttäen yleisnimeä "äiti" subjektina. Aivan kuin he itse olisivat haihtuneet, jäljellä on vain valju ja persoonaton äiti. Liian moni virke rakentuu tämän ajatuksen ympärille.

Annetaanpa esimerkkejä. Äiti haluaa syödä rauhassa suklaata, ja koska nyt ei ole karkkipäivä, on pikku-Liselottelle sanottava: ”Menepä leikkimään veljesi Bengt-Åken kanssa, äiti haluaa lukea rauhassa päivän lehden.” Kun ruokapöydässä Liselotten muusit ovat matolla ja kastikkeet katossa, äiti toteaa: ”Äiti ei ihan totta pidä tuollaisesta.” Kun vessasta kajahtaa Bengt-Åken kutsu tulla pyyhkimään, äiti vipeltää kiireesti paikalle ja heläyttää: ”Äiti tulee ja pyyhkii!”

Miksi kukaan haluaa tehdä itsestään naurettavan, olettaen, että tämä on erittäin tietoista toimintaa? Vai onko tässä jokin niksi, jota en ole vielä oivaltanut? Tulisinko minä paremmin ymmärretyksi, jos alkaisin puhua samoin kavereilleni? Iina haluaa lukea päivän lehden, ojentaisitteko sen. Iina ei ihan totta pidä siitä, että ruokaa ei arvosteta. Iina tulee ja pyyhkii bebanne (no ei kyllä pyyhi). Tiedättekö, tähän asti olen tullut ymmärretyksi puhumalla itsestäni ihan tossa yksikön ekassa.

Näin ollen en voi käsittää, miksi äidit eivät voisi puhua kieliopillisesti oikein. He puhuvat niin täydellisen väärin, että voi vain kuvitella, kuinka ristiriitaisia tunteita suomen kielen verbien taivutus herättää kieltä opettelevassa lapsessa. Esimerkkinihän olivat kaikki preesenssissä ja indikatiivissa, mutta kun mukaan heivataan vielä muut aikamuodot ja modukset, on päänsisäinen sekasorto valmis (seuraukset tulevat viiveellä).

Toisaalta, ehkä sitä äitiä hoetaan, jotta lapsi varmasti tietää kuka hänen äitinsä on? Ei. Siihen en viitsi uskoa. Sehän olisi lapsen aliarviointia. Kyllä lapsi ymmärtää, keitä hänen vanhempansa ovat, sikäli kun on heidän kanssaan päivittäin tekemisissä. Vanhemmuutta ei ole tarpeellista korostaa kerran minuutissa.

Olen muuten ollut tukilapsena kielellisten vaikeuksien kanssa painiville lapsosille päiväkotiaikanani. Kiitos vain Rouva Päiväkodin Johtaja, joka huomasi, että osaan puhua suomea. Ajateltiin nimittäin, että äidinkielensä osaavat lapset saattaisivat auttaa niitä, joille kielen oppiminen oli haastavaa. (Tasa-arvon vuoksi haluan mainita, että myös Hiipivän kuoleman toinen kirjoittaja pyydettiin samaan, vastuulliseen tehtävään muutamaa vuotta myöhemmin.) Ilmeisesti tukilapsista on jotain hyötyä. Epäilemättä suuri apu on myös se, että kotona pyritään puhumaan kuta kuinkin loogista ja oikeaoppista kieltä.

PS. Kuten huomasitte, otsikossa on kaksi pahaa, pahaa virhettä. Tämä postaus käsitteli niistä ensimmäistä. Toinen on kuitenkin kiistatta yhtä raivostuttava virhe kuin ensimmäinenkin. Nimittäin ystävämme relatiivipronominit, joka ja mikä! Niiden käyttäminen tuntuu olevan uskomattoman vaikeaa meille natiiveille – mutta se onkin jo toinen tarina.

Kaupallinen agressio

10. joulukuuta 2009 (en muuten tietäisi tarkkaa aikaa, mutta Wikipedia kertoi), julkaistiin tätä maapalloa mullistanut keksintö. Se vei selvästikin erityisesti älypuhelimia käyttävän ihmisryhmän elämänlaadun aivan uudelle tasolle. Vihaiset linnut! Ei jukupätkä sentään mikä keksintö. Yhtäkkiä jokaisen pikku koululaisen kosketusnäytöllä suhahteli jos jonkinmoista lintua aina, kun heidän ohitseen käveli koulun käytävällä ja vilkaisi silkasta mielenkiinnosta huomaamattomasti puhelimien näyttöjä. En ymmärtänyt tuota lintuhurmiota, enkä ymmärrä vieläkään. Itse olen kerran elämässäni tuota peliä noin minuutin pelannut, enkä ollut hyvä siinä. Luovutin. Miten masentavaa etten pysykään kaikenmaailman nykymaailman muotivillityksissä ja lintuinnovaatioissa mukana. Mutta tiedättekö, mikä on vielä masentavampaa? Se, ettei vihaisilla linnuilla ole siipiä! Eikä jalkoja! Voi olettaa, että vihaiset linnut ovat juuri siksi vihaisia. Kuka tahansa olisi, jos raajat riistettäisiin ja sitten siitä vielä revittäisi hupia ja hauskuutta ympäri maailman. Miettikääpä sitä, kun seuraavan kerran näette jossakin yhteydessä Angry Birdsit.

Kuvan kidnappasin ikävästi täältä.