Marraskuun marinaa

Marraskuussa kuuluu valittaa. On pimeää ja kylmää, päivä ei aina edes valkene. Ei huvita tehdä mitään. Ärsyttää. Pikkujoulut ovat vasta joulukuussa ja kaikki tietenkin samana iltana. Masentaa. Vettäkin sataa aina silloin, kun pitää pistäytyä ulkona. Harmittaa.

Marraskuussa on aika kaivaa esiin Tove Janssonin ihastuttava Muumilaakson marraskuu. Sen viides luku alkaa näin: ”Hemuli heräsi verkalleen, muisti kuka oli ja ajatteli, että olisi ollut mukava olla joku tuntematon. Hän oli vielä väsyneempi kuin nukkumaan käydessään, ja tässä sitä nyt oltiin uuden päivän alussa taas, ja päivä jatkuisi iltaan asti ja sitten tulisi seuraava päivä ja sitä seuraava ja ne kaikki olisivat samanlaisia, niin kuin päivät tapaavat olla kun ne ovat hemulin päiviä.”

Voi Hemuli, mä tiedän miltä susta tuntuu! Ai, ei auta vai? Ok. Kyllä me hei jaksetaan marraskuu ja kaikki sitä seuraava paska, kesään on enää reipas puoli vuotta!

Haloo bussimatkustajat!

Koko elämäni sisäistä joukkoliikennettä käyttäneenä on viimein aika antaa raivon purkautua. Täältä pesee! Miksi te ette osaa käyttäytyä bussissa? Vai oletteko siinä uskossa, että käyttäydytte esimerkillisesti? Hyvin todennäköisesti ette käyttäydy.

Homma menee niin, että istahdat käytävän puoleiselle istumapaikalle tuntemattoman sotilaan viereen. Jossain vaiheessa vierustoveri alkaa vaivihkaa pukea hansikkaita käteensä. Rekvisiittana voi olla myös sateenvarjo, pipo tai vastaava. Samalla lähestytään seuraavaa pysäkkiä. Sitten alkaa kummallinen liikehdintä. Se muistuttaa kastematoa auringon polttamalla asfaltilla. Vieressä istuvan hyypiön olotila vaikuttaa tukalalta, epämukavalta, suorastaan sietämättömältä. Melkein tekisi mieli tajota Diapamia, mutta ei ihan.

Kuski painaa hiljalleen jarrua. Vierustoveri alkaa hyperventiloida. Hän kohdistaa katseensa yhä tiukemmin uloskäynnin suuntaan ja vääntelehtii tuskissaan. Tässä vaiheessa alkaa fyysinen kontakti. Henkilö lähestyy sinua ja hipaisee hieman samalla toivoen, että et huomannut sitä mutta ymmärsit hädän. Istut tiiviisti paikallasi ja tuijotat maanisesti eteenpäin. Sinähän et liiku.

Bussi on pysähtymäisillään ja vierustoveri alkaa töniä sinua. Tässä vaiheessa nouset pakon edestä, ellet ole jo lentänyt tönäisyn voimasta lattialle, jolloin joudut luonnollisesti tallotuksi. Nyt kihiset raivosta ja petyt ihmiskuntaan, jälleen kerran.

Haluankin esittää teille kysymyksen, arvon lukijat. Miksi on niin vaikeaa muodostaa lause ”anteeksi, jäisin seuraavalla pysäkillä pois”?!?! Itse en ole keksinyt ainuttakaan selitystä moiselle käyttäytymiselle. Miksi kukaan terve ja itseään kunnioittava ihminen haluaa luoda itsestään naurettavan kuvan käyttäytymällä kuin kuuromykkäsokea?

Tässä tuntemukseni ollessani bussin kyydissä. Ei ole mun kuva, copyright vasemmassa alakulmassa.

Tuulilasien sabotaassi

Tähän on tultu. Ei enää missään saa ihminen kulkea ilman, että kokee yllättäviä käänteitä vapaan kasvatuksen saaneiden lapsosten takia.Aina on tilanne päällä.
Minkälaisella moraalilla varustettu henkilö saa idean nousta tienvarteen ampumaan vesipistoolilla yksityisautoilijoiden tuulilaseja? Silmät kiiluen suihkitaan ikkunaan kun kuljettajan pitäisi nähdä eteensä. Missä käsitys omien tekojen mahdollisista seurauksista, vastuusta? Kuka tahansa onneton voi pelästyä moista anarkista käytöstä niin sydänjuuriaan myöten, että menettää kontrollin ja kurvaa suorinta tietä ojaan.

Kuri ja järjestys sitä olla pitää, eikö se pitäisi jo vaippaiästä asti olla syvällä takaraivon uumenissa. Kaikille tämä ei selvästikään ole itsestäänselvyys. Niin monilta haitoilta vältyttäisi ilman vapaata kasvatusta ja kristillisdemokraatteja.

Kuvan henkilö ei liity tapaukseen.

Herätys helvetistä

Koin tänä aamuna herätyksen suoraan helvetistä. Vietin eilen oikein mukavaa iltaa ja ajattelin, että tänään nukutaan makoisasti ja pitkään kunnes työt kutsuvat. Vaan toisin kävi.

Se alkoi ennen aamuseitsemää. Luulin tosin, että on keskiyö, mutta erehdyin. Oli vain helvetillisen pimeää. Piip piip piip piip. Piip piip piip piip. Piip piip piip piip. Loputonta piipitystä! Eikä se tullut päästäni, vaan jostain kerrostalon uumenista. Palohälytin, parhaaseen nukkumisaikaan. Tuo korkea, korvia vihlova ääni ei ottanut loppuakseen.

Mistä palohälytin varoittaa? Tulipalosta. En oikein uskonut tulipalon mahdollisuuteen, mutta pukeuduin silti ja menin tutkimaan ympäristöä. Ei savua, eikä liioin tulta. Piipitys jatkui sietämättömänä ja olin neuvoton. Onneksi naapurini oli fiksumpi, ja soitti huoltomiehen mestoille.

Palohälytin on hieno keksintö. Tällä älyn aikakaudella sitä voitaisiin kuitenkin hieman kehittää. Josko joku keksisi palohälyttimen, joka alkaa soida vasta tunnistettuaa savun, tulen ja hädän? Pallo on teillä, nerot! 

Kuvan palohälytin ei liity tapaukseen.