Joulun ilosanoma

Photoshopin läpi kävellyt ihminen

Malliesimerkki.

Kummastelen kovasti eräitä yleistyneitä ilmiöitä. Ne ovat epämääräisiä lisäkkeitä ihmiskehossa, tosin niiden käyttäjät nimeävät ne sujuvasti mitä moninaisimmilla nimillä. Geelikynnet, hiuspidennökset, solariumit, tekoripset ja vaikka mitkä. Samaa suttua kaikki.
Mikä pointti on rahalla ja liimalla kiinnitellä itseensä näitä härpäkkeitä? Kuvittelevatko ihmiset sen todellakin kaunistavan heitä aivan uusiin ulottuvuuksiin? Ainoa syy, jonka olen tälle hysterialle löytänyt on se, että näillä ihmisillä on kovinkin hankalia suhtautumisongelmia omaan kehoonsa ja ulkonäköönsä niiden luonnollisessa olomuodossa. Sitten he koittavat paikkailla epämukavaa oloansa 60 euron ripsillä. Kyllähän noilla laittautumisilla varmasti huomiota saa yhdeltä jos toiseltakin ihmiseltä, mutta se on sitten eri asia onko se huomio aina positiivista. Tekoripset kiinnittävät huomioni vain siksi, että ne näyttävät silmiin teipatuilta hämähäkeiltä.

En ole nähnyt yhtäkään ihmistä, jota nämä epäluonnollisen näköiset konstit olisivat kaunistaneet. Mutta jos useimpien kauneusihanne todellakin on sellainen, että hiuksien on oltava metrin pituiset, kynsien muoviset ja mielellään mahdollisimman silmiinpistävän väriset, ihon näytettävä aina siltä kuin olisit maannut kolme viikkoa Thaimaassa ja ripsien oltava niin pitkät että niillä voisi pölyt pyyhkiä, niin minusta tuntuu että jokin on mennyt pahasti pieleen. Miten selvittiinkään ennen näitä keksintöjä?

Kuittimania

Piipahdin tänään useammassa vaatepuodissa, oli nimittäin saatava lisää rytkyjä kaappiin roikkumaan. Siinä sitten asioidessani törmäsin samaan ilmiöön kun niin monta kertaa aiemminkin. Kutsun sitä tästedes kuittimaniaksi, tuoksi kuittien maailman omaksi pikku mielialahäiriöksi.

Vaatekappaleen maksettuaan törmää aina ja poikkeuksetta seuraaviin virkkeisiin:

- Laitanko kuitin pussiin?

Huomautus: Olet jo kovaa vauhtia heittämässä sitä sinne, joten mikä ettei. Mutta kysymys on kaikin puolin typerä. Sitä voisi verrata seuraavaan kysymykseen: ”Annanko kuitin käteesi?”.

- Kuitti lyötyy sitten pussista!

Huomautus: Ai jaa, ihanko totta? Näin sinun sujauttavan sen sinne juuri noin sekunti sitten, minulla ei ole muistihäiriötä ja näköäkin on toistaiseksi jonkin verran tallella. Pirteää äänensävyäkin saattaisi olla tarpeellista yrittää hillitä, vaikka joutuisikin poistumaan hetkeksi mukavuusalueeltaan.

- Laitan kuitin pussiin!

Huomautus: Kiitos tiedosta. Sen voisi kyllä ihan oikeasti ojentaa myös käteen tai jos tuntee ylitsepääsemätöntä halua pistää se sinne pussiin, moiset lausahdukset voisi korvata jollakin järjellisemmällä. Kaipailen kovasti esimerkiksi vanhaa kunnon ”hyvää päivänjatkoa” -toivotusta. Mutta arvatkaapa mitä? Minulle toivotettiin tänään niin! Kyseessä ei tosin ollut vaatepuoti, vaan muuan sekatavarakauppa.

Onko jollakulla ideoita kuittimanian taltuttamiseksi??

Joulun kauneimmat laulut

Joulu saapuu taas kulkusten kilinän saattelemana, ettekä välty joulun lietsonnalta edes tässä blogissa. Joulu on iloinen syntymäjuhla ja tuo valoa vuoden pimeimpään aikaan. Siihen liittyy myös joululaulut, jotka otan nyt käsittelyyn.

”Joulun aatto nyt saa,
jo ilta tummuu ja hiljenee maa.
Kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon,
kuka yksin näin kylmässä on?”

(Joululaulu, Konsta Jylhä)

Näissä tunnelmissa alkaa joululaulu, joka on kekseliäästi nimetty Joululauluksi. Siinä ilta tummuu, vaikka ennen iltaahan on ehtinyt jännästi olla pimeää jo monta synkkää tuntia. Kolmas ja neljäs säe puhuttelevat kuulijaa, sillä kuka nyt jouluaattona haluaisi olla yksin ja vieläpä kalmistossa, hyi ällö! Yksinäisyyden toistaminen herättää halun kuulla, kuka nyt niin yksin on – vai herättääkö sittenkään? Kuka muka haluaa ajatella ikäviä ajatuksia jouluna? Ei mua kiinnosta muut, mulla on kaikki niin hyvin.

”Hei, tonttu-ukot hyppikää,
nyt on riemun raikkahin aika!
Hetken kestää elämä
ja sekin synkkä ja ikävä”

(Hei, tonttu-ukot, ruotsalainen kansanlaulu, suom. tuntematon)

Duurivoittoinen rallatus sisältää elämän syväanalyysia ja se jos mikä on surullista kuultavaa. Onneksi elämä kestää vain sen hetken, koska se on synkkää ja ikävää, mitenkäs sitä osuvammin kuvailisi. Tästä oivalluksesta huolimatta kritisoisin ilmaisua tonttu-ukot. Se pitää ehdottomasti muokata sukupuolineutraalimmaksi, sillä onhan niitä tyttötonttujakin. Moisella leimaamisella voi olla kauaskantoiset seuraukset, joista kärsivät vielä monet sukupolvet.

”Reippahasti käypi askelet,
äidin hommat on niin kiireiset”

(Reippahasti käypi askelet, Emmy Köhler, suom. tuntematon)

Näissä säkeissä tiivistyy joulun ydin. Sen nimi on kiire. Oltiinpa sitten kauppakeskuksessa, kotona tai vieraissa, on askeleiden käytävä reippahasti, että ehtii valmistella joulua. Lahjat, ruuat, kynttilät, koristeet, kuuset, siivoukset ja sen sellaiset. Välillä piipahdetaan sairaalassa vatsahaavan vuoksi, mutta onneksi siellä ei ole resursseja säilyttää ihmisiä turhan kauan. Ilman perusteellista valmistelua joulu ei tietenkään tule.

”Joku tahtoi mua kauniilla kortilla muistaa

ja sielulleen rauhan kai löysi niin

Hän toivotti joulua rauhallista

Hän painukoon helvettiin”

(Joulu avaruudessa, Jussi Hakulinen)

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Kuulostaako tutulta? Mä oon ehkä pari kertaa lukenu ton. Joulukortteja pitää lähetellä entisen vaimon siskon lapsille, ettei vaan pääse unohtumaan, kuinka lojaaleja sitä ollaan. Sitten on hyvä mieli seuraavan vuoden ajan. Joulun allahan postimerkitkin ovat halvempia ja Tiimarissakin on konkurssimyynti, eikä oma talous näin ollen joudu kortin lähettämisen seurauksena retuperälle.

”Porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki, oomme kaikki
Porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki, kaikki:
Sinä ja minä, sinä ja minä”

(Porsaita äidin, ruotsalainen kansalaulu, suom. tuntematon)

Kuvitelkaa IT-alan firman pikkujoulut ja pieni yhteislaulutuokio. Ei lisättävää.

”On jouluyö ja lumihuntuun
pukeutunut maa –
kun yhtä puhdas itse olla voisin!”

(Sydämeeni joulun teen, Vexi Salmi)

Maa on lumihunnun peittämä eli valkoinen. Valkoinen tunnetusti symboloi meilläpäin puhtautta, johon viimeisessä säkeessä viitataankin, sekä viattomuutta. Ajatusviiva synnyttää tarkoituksenmukaisesti ajatuksia. Puhuja on epäilemättä tehnyt syntiä, joka näin yöaikaan hiipii (huom. sananvalinta) mieleen. Mystistä ja ah, niin ihanan jouluista!

”Pienen pirtin portailla oli tyttökulta:
Tule varpu, riemulla, ota siemen multa!
Joulu on, koditon varpuseni onneton,
tule tänne riemulla, ota siemen multa!”

(Varpunen jouluaamuna, Sakari Topelius, suom. K. A. Hougberg)

Nyt kun kerran ollaan päästy symbolien ihmeelliseen maailmaan, niin mitäköhän kettua toi varpu tossa symbolisoi? Entäpä siemen? Miten tyttö varpua siemenellä lohduttaa? Okei, ei nyt ehkä oikeesti. Lievää ylitulkintaa...mutta entä jos S. Topelius paljastaa tässä sittenkin villin puolensa? Se jääköön selvitettäväksi tuonpuoleisessa.

”Missä puurot, makkarat,
Missä kinkun kantturat?
Minne glögi pantu on,
Ja viinapullo suunnaton?

Jumalauta kakarat,
Kohta paukkuu pakarat!
Nyt tulee turpaan kaikille,
Myös isälle ja äidille”

(Joulupukki puree ja lyö, M. A. Numminen)

Jouluna mässäillään oikein olan takaa. Sitten tulee joulupukki, joka kaipaileekin rankan päivän päätteeksi glögiä ja viinapulloa, pelkkä ruoka ei tosiaan riitä. Ilmeisesti pukkia varten ei olla osattu varustautua asianmukaisesti, sillä pukilla menee hermo. Se haluis olla pelti kii! Koska se ei nyt onnistu, kaikki saavat tasapuolisesti turpaan. Ja turpaan saaminenhan on todellisuutta joulunakin.

Näihin tunnelmiin, hauskaa joulun aikaa! 

Niin tunnelmallista jouluna on.

Marraskuun marinaa

Marraskuussa kuuluu valittaa. On pimeää ja kylmää, päivä ei aina edes valkene. Ei huvita tehdä mitään. Ärsyttää. Pikkujoulut ovat vasta joulukuussa ja kaikki tietenkin samana iltana. Masentaa. Vettäkin sataa aina silloin, kun pitää pistäytyä ulkona. Harmittaa.

Marraskuussa on aika kaivaa esiin Tove Janssonin ihastuttava Muumilaakson marraskuu. Sen viides luku alkaa näin: ”Hemuli heräsi verkalleen, muisti kuka oli ja ajatteli, että olisi ollut mukava olla joku tuntematon. Hän oli vielä väsyneempi kuin nukkumaan käydessään, ja tässä sitä nyt oltiin uuden päivän alussa taas, ja päivä jatkuisi iltaan asti ja sitten tulisi seuraava päivä ja sitä seuraava ja ne kaikki olisivat samanlaisia, niin kuin päivät tapaavat olla kun ne ovat hemulin päiviä.”

Voi Hemuli, mä tiedän miltä susta tuntuu! Ai, ei auta vai? Ok. Kyllä me hei jaksetaan marraskuu ja kaikki sitä seuraava paska, kesään on enää reipas puoli vuotta!

Haloo bussimatkustajat!

Koko elämäni sisäistä joukkoliikennettä käyttäneenä on viimein aika antaa raivon purkautua. Täältä pesee! Miksi te ette osaa käyttäytyä bussissa? Vai oletteko siinä uskossa, että käyttäydytte esimerkillisesti? Hyvin todennäköisesti ette käyttäydy.

Homma menee niin, että istahdat käytävän puoleiselle istumapaikalle tuntemattoman sotilaan viereen. Jossain vaiheessa vierustoveri alkaa vaivihkaa pukea hansikkaita käteensä. Rekvisiittana voi olla myös sateenvarjo, pipo tai vastaava. Samalla lähestytään seuraavaa pysäkkiä. Sitten alkaa kummallinen liikehdintä. Se muistuttaa kastematoa auringon polttamalla asfaltilla. Vieressä istuvan hyypiön olotila vaikuttaa tukalalta, epämukavalta, suorastaan sietämättömältä. Melkein tekisi mieli tajota Diapamia, mutta ei ihan.

Kuski painaa hiljalleen jarrua. Vierustoveri alkaa hyperventiloida. Hän kohdistaa katseensa yhä tiukemmin uloskäynnin suuntaan ja vääntelehtii tuskissaan. Tässä vaiheessa alkaa fyysinen kontakti. Henkilö lähestyy sinua ja hipaisee hieman samalla toivoen, että et huomannut sitä mutta ymmärsit hädän. Istut tiiviisti paikallasi ja tuijotat maanisesti eteenpäin. Sinähän et liiku.

Bussi on pysähtymäisillään ja vierustoveri alkaa töniä sinua. Tässä vaiheessa nouset pakon edestä, ellet ole jo lentänyt tönäisyn voimasta lattialle, jolloin joudut luonnollisesti tallotuksi. Nyt kihiset raivosta ja petyt ihmiskuntaan, jälleen kerran.

Haluankin esittää teille kysymyksen, arvon lukijat. Miksi on niin vaikeaa muodostaa lause ”anteeksi, jäisin seuraavalla pysäkillä pois”?!?! Itse en ole keksinyt ainuttakaan selitystä moiselle käyttäytymiselle. Miksi kukaan terve ja itseään kunnioittava ihminen haluaa luoda itsestään naurettavan kuvan käyttäytymällä kuin kuuromykkäsokea?

Tässä tuntemukseni ollessani bussin kyydissä. Ei ole mun kuva, copyright vasemmassa alakulmassa.

Tuulilasien sabotaassi

Tähän on tultu. Ei enää missään saa ihminen kulkea ilman, että kokee yllättäviä käänteitä vapaan kasvatuksen saaneiden lapsosten takia.Aina on tilanne päällä.
Minkälaisella moraalilla varustettu henkilö saa idean nousta tienvarteen ampumaan vesipistoolilla yksityisautoilijoiden tuulilaseja? Silmät kiiluen suihkitaan ikkunaan kun kuljettajan pitäisi nähdä eteensä. Missä käsitys omien tekojen mahdollisista seurauksista, vastuusta? Kuka tahansa onneton voi pelästyä moista anarkista käytöstä niin sydänjuuriaan myöten, että menettää kontrollin ja kurvaa suorinta tietä ojaan.

Kuri ja järjestys sitä olla pitää, eikö se pitäisi jo vaippaiästä asti olla syvällä takaraivon uumenissa. Kaikille tämä ei selvästikään ole itsestäänselvyys. Niin monilta haitoilta vältyttäisi ilman vapaata kasvatusta ja kristillisdemokraatteja.

Kuvan henkilö ei liity tapaukseen.

Herätys helvetistä

Koin tänä aamuna herätyksen suoraan helvetistä. Vietin eilen oikein mukavaa iltaa ja ajattelin, että tänään nukutaan makoisasti ja pitkään kunnes työt kutsuvat. Vaan toisin kävi.

Se alkoi ennen aamuseitsemää. Luulin tosin, että on keskiyö, mutta erehdyin. Oli vain helvetillisen pimeää. Piip piip piip piip. Piip piip piip piip. Piip piip piip piip. Loputonta piipitystä! Eikä se tullut päästäni, vaan jostain kerrostalon uumenista. Palohälytin, parhaaseen nukkumisaikaan. Tuo korkea, korvia vihlova ääni ei ottanut loppuakseen.

Mistä palohälytin varoittaa? Tulipalosta. En oikein uskonut tulipalon mahdollisuuteen, mutta pukeuduin silti ja menin tutkimaan ympäristöä. Ei savua, eikä liioin tulta. Piipitys jatkui sietämättömänä ja olin neuvoton. Onneksi naapurini oli fiksumpi, ja soitti huoltomiehen mestoille.

Palohälytin on hieno keksintö. Tällä älyn aikakaudella sitä voitaisiin kuitenkin hieman kehittää. Josko joku keksisi palohälyttimen, joka alkaa soida vasta tunnistettuaa savun, tulen ja hädän? Pallo on teillä, nerot! 

Kuvan palohälytin ei liity tapaukseen.

Yksinäinen ankka hiekkameressä

Tältä näyttää hiekkalaatikko.

Tuolla se on ihan jalan ulottuvilla. Hiekkalaatikko. Ämpärit, lapiot, muotit ja muut vempaimet kaikissa sateenkaarenväreissä odottavat jotakuta. Vaan eipä saavu kukaan leikkimään. Ovatko hiekkalaatikot jo ihan pois pelistä? Meinaan niinku et so last season.

Meillähän on nykyään sisätiloissa liikuntaseikkailupuistoja (kyllä, lii-kun-ta-seik-kai-lu-puis-to-ja), joten enää ei tarvitse altistua kotimaamme vaihteleville sääolosuhteille. Sisäpuistoihin mentäessä pestään kädet ja yritetään siten vältellä bakteereita, joita tietenkin on yhtä paljon kuin heikkopäisiä Kärsimyksen päivillä (eli paljon). Sisällä ei myöskään tarvitse varautua epämiellyttäviin yllätyksiin, kuten ötököihin ja kissan ulosteeseen, jota hiekkalaatikosta saattaa paljastua.

 

Todellisuudessahan hiekkalaatikossa on kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Tilaa mielikuvitukselle. Siellä voi rakennella kakkuja, linnoja, vallihautoja tai hautoja ilman valleja. Mikäli alkaa vituttaa ärsyttää, ei muuta kuin kaikki maan tasalle. Aina voi aloittaa alusta. Jos ei huvita, voi vaikka kaivautua hiekkaan seurailemaan ilmakehässä leijuvaa aerosolia tai synnyttää ankan jakamaan tuskan kanssaan.

Tästä se lähtee.

Ja tällainen on lopputulos: yksinäinen mutta iloinen ankka, joka polskuttelee hiekassa!

Kärsimyksen päivät

Hullut päivät saavat minut kerta toisensa jälkeen miettimään, onko suurin osa ihmisistä todellakin menettänyt järkensä. En haluaisi kyseenalaistaa ketään, mutta miksi nuo keltaista väriä pullollaan olevat päivät saavat ihmiset roikkumaan Stockmannin ovenkahvassa jo kukonlaulun aikaan? Käsittämätöntä, sanon minä. 

Kenties tuo keltainen värikin on valittu edustamaan Hulluja päiviä juuri siksi, että se vain lietsoo sitä raivoa, jolla jopa aikuiset ihmiset rynnistävät pitkin ahtaita käytäviä ja koittavat saada sen viimeisen omaa kokoa olevan paidan säälittävästä alennuskorista. Kyynerpäätaktiikka on lyömätön ässä hihassa tuossa kaaoksessa. Ihmettelen, eikö tuollaisissa tavarataloissa ole mitään enimmäishenkilömäärää joka korkeintaan saa kerralla olla sisällä rakennuksessa? Johan siinä ihminen riskeeraa oman henkensä tepastellessaan sisään siinä uskossa, että ”ei tähän aikaan vielä niin paljoa ihmisiä ole liikenteessä”. Voi, kyllä on! 

Tämä ilmiö kiinnosti minua siinä määrin, että alennuin itsekin oman henkilökohtaisen bodyguardini turvin menemään ja tutkiskelemaan tavaratalon sisältöä ja sen ihmemaailmaa. Voin kertoa, että petyin. Ensinnäkin minua kiinnosti etupäässä ”alennetut” konsolipelit Xbox kolmesataakuuskymppiselle. Vaihtoehtoja oli kolme, yksi niistä oli mm. Assassin’s Creed 3, viisitoista euroa kipale. Alkoi sapettaa niin että tuskanhiki valui otsalta. Ketkäköhän olisivat maksaneet tuosta penteleen pelistä lähemmäs kolmekymmentä euroa juuri pari viikkoa aikaisemmin?
Vaikka vaelsimme koko pitkän matkan katutasosta ylimpään kerrokseen, en kerta kaikkiaan nähnyt mitään materiaa mikä olisi saanut minut himoitsemaan itseään. Anna-Leena Härkösen ”Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia” vilahti silmissäni, mutta lainasin sen juuri viime viikolla kirjastosta lukeakseni sen kolmatta kertaa elämässäni.
Vasta kun olimme jo päättäneet luovuttaa ja marssia ulos tuosta helvetin esikartanosta, silmilleni pomppasi armeija hymyileviä keltaisia leivonnaisia. Ne katsoivat niin herttaisesti kuorrutetuilla kasvoillaan tiskiltä, että päätin pelastaa muutaman yksilön mukaamme. En äkännyt ottaa vadelmahillotäytteisistä ystäväisistä kuvaa, mutta onneksi osasin jäljentää ne Paintilla lähes identtisiksi. Nuo herkulliset makuelämykset pelastivat päivästäni sen, mitä enää pelastettavissa oli.