Yksinäinen ankka hiekkameressä

Tältä näyttää hiekkalaatikko.

Tuolla se on ihan jalan ulottuvilla. Hiekkalaatikko. Ämpärit, lapiot, muotit ja muut vempaimet kaikissa sateenkaarenväreissä odottavat jotakuta. Vaan eipä saavu kukaan leikkimään. Ovatko hiekkalaatikot jo ihan pois pelistä? Meinaan niinku et so last season.

Meillähän on nykyään sisätiloissa liikuntaseikkailupuistoja (kyllä, lii-kun-ta-seik-kai-lu-puis-to-ja), joten enää ei tarvitse altistua kotimaamme vaihteleville sääolosuhteille. Sisäpuistoihin mentäessä pestään kädet ja yritetään siten vältellä bakteereita, joita tietenkin on yhtä paljon kuin heikkopäisiä Kärsimyksen päivillä (eli paljon). Sisällä ei myöskään tarvitse varautua epämiellyttäviin yllätyksiin, kuten ötököihin ja kissan ulosteeseen, jota hiekkalaatikosta saattaa paljastua.

 

Todellisuudessahan hiekkalaatikossa on kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Tilaa mielikuvitukselle. Siellä voi rakennella kakkuja, linnoja, vallihautoja tai hautoja ilman valleja. Mikäli alkaa vituttaa ärsyttää, ei muuta kuin kaikki maan tasalle. Aina voi aloittaa alusta. Jos ei huvita, voi vaikka kaivautua hiekkaan seurailemaan ilmakehässä leijuvaa aerosolia tai synnyttää ankan jakamaan tuskan kanssaan.

Tästä se lähtee.

Ja tällainen on lopputulos: yksinäinen mutta iloinen ankka, joka polskuttelee hiekassa!

Kärsimyksen päivät

Hullut päivät saavat minut kerta toisensa jälkeen miettimään, onko suurin osa ihmisistä todellakin menettänyt järkensä. En haluaisi kyseenalaistaa ketään, mutta miksi nuo keltaista väriä pullollaan olevat päivät saavat ihmiset roikkumaan Stockmannin ovenkahvassa jo kukonlaulun aikaan? Käsittämätöntä, sanon minä. 

Kenties tuo keltainen värikin on valittu edustamaan Hulluja päiviä juuri siksi, että se vain lietsoo sitä raivoa, jolla jopa aikuiset ihmiset rynnistävät pitkin ahtaita käytäviä ja koittavat saada sen viimeisen omaa kokoa olevan paidan säälittävästä alennuskorista. Kyynerpäätaktiikka on lyömätön ässä hihassa tuossa kaaoksessa. Ihmettelen, eikö tuollaisissa tavarataloissa ole mitään enimmäishenkilömäärää joka korkeintaan saa kerralla olla sisällä rakennuksessa? Johan siinä ihminen riskeeraa oman henkensä tepastellessaan sisään siinä uskossa, että ”ei tähän aikaan vielä niin paljoa ihmisiä ole liikenteessä”. Voi, kyllä on! 

Tämä ilmiö kiinnosti minua siinä määrin, että alennuin itsekin oman henkilökohtaisen bodyguardini turvin menemään ja tutkiskelemaan tavaratalon sisältöä ja sen ihmemaailmaa. Voin kertoa, että petyin. Ensinnäkin minua kiinnosti etupäässä ”alennetut” konsolipelit Xbox kolmesataakuuskymppiselle. Vaihtoehtoja oli kolme, yksi niistä oli mm. Assassin’s Creed 3, viisitoista euroa kipale. Alkoi sapettaa niin että tuskanhiki valui otsalta. Ketkäköhän olisivat maksaneet tuosta penteleen pelistä lähemmäs kolmekymmentä euroa juuri pari viikkoa aikaisemmin?
Vaikka vaelsimme koko pitkän matkan katutasosta ylimpään kerrokseen, en kerta kaikkiaan nähnyt mitään materiaa mikä olisi saanut minut himoitsemaan itseään. Anna-Leena Härkösen ”Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia” vilahti silmissäni, mutta lainasin sen juuri viime viikolla kirjastosta lukeakseni sen kolmatta kertaa elämässäni.
Vasta kun olimme jo päättäneet luovuttaa ja marssia ulos tuosta helvetin esikartanosta, silmilleni pomppasi armeija hymyileviä keltaisia leivonnaisia. Ne katsoivat niin herttaisesti kuorrutetuilla kasvoillaan tiskiltä, että päätin pelastaa muutaman yksilön mukaamme. En äkännyt ottaa vadelmahillotäytteisistä ystäväisistä kuvaa, mutta onneksi osasin jäljentää ne Paintilla lähes identtisiksi. Nuo herkulliset makuelämykset pelastivat päivästäni sen, mitä enää pelastettavissa oli.