Minä kirjoittaa asiaa, millä on sanomaa

Haudi. Jo vuosien ajan olen ärsyyntynyt ilmiöstä, joka esiintyy pienten lasten äitien keskuudessa. Toivon, ettei tämä koske ihan jokaista mammaa, mutta empiiristen tutkimustulosten mukaan suurinta osaa kuitenkin. Sanottakoon, että ainakin 98,3% äideistä on tämän ilmiön riivaamia. Jos jossain asiassa miehet ovat esimerkillisiä, niin tässä. Isät eivät moista juurikaan harrasta, eivät ainakaan julkisilla paikoilla.

Kyse on siis seuraavasta. Jostain hyvin, hyvin merkillisestä syystä äidit puhuvat lapsilleen itsestään yksikön kolmannessa persoonassa käyttäen yleisnimeä "äiti" subjektina. Aivan kuin he itse olisivat haihtuneet, jäljellä on vain valju ja persoonaton äiti. Liian moni virke rakentuu tämän ajatuksen ympärille.

Annetaanpa esimerkkejä. Äiti haluaa syödä rauhassa suklaata, ja koska nyt ei ole karkkipäivä, on pikku-Liselottelle sanottava: ”Menepä leikkimään veljesi Bengt-Åken kanssa, äiti haluaa lukea rauhassa päivän lehden.” Kun ruokapöydässä Liselotten muusit ovat matolla ja kastikkeet katossa, äiti toteaa: ”Äiti ei ihan totta pidä tuollaisesta.” Kun vessasta kajahtaa Bengt-Åken kutsu tulla pyyhkimään, äiti vipeltää kiireesti paikalle ja heläyttää: ”Äiti tulee ja pyyhkii!”

Miksi kukaan haluaa tehdä itsestään naurettavan, olettaen, että tämä on erittäin tietoista toimintaa? Vai onko tässä jokin niksi, jota en ole vielä oivaltanut? Tulisinko minä paremmin ymmärretyksi, jos alkaisin puhua samoin kavereilleni? Iina haluaa lukea päivän lehden, ojentaisitteko sen. Iina ei ihan totta pidä siitä, että ruokaa ei arvosteta. Iina tulee ja pyyhkii bebanne (no ei kyllä pyyhi). Tiedättekö, tähän asti olen tullut ymmärretyksi puhumalla itsestäni ihan tossa yksikön ekassa.

Näin ollen en voi käsittää, miksi äidit eivät voisi puhua kieliopillisesti oikein. He puhuvat niin täydellisen väärin, että voi vain kuvitella, kuinka ristiriitaisia tunteita suomen kielen verbien taivutus herättää kieltä opettelevassa lapsessa. Esimerkkinihän olivat kaikki preesenssissä ja indikatiivissa, mutta kun mukaan heivataan vielä muut aikamuodot ja modukset, on päänsisäinen sekasorto valmis (seuraukset tulevat viiveellä).

Toisaalta, ehkä sitä äitiä hoetaan, jotta lapsi varmasti tietää kuka hänen äitinsä on? Ei. Siihen en viitsi uskoa. Sehän olisi lapsen aliarviointia. Kyllä lapsi ymmärtää, keitä hänen vanhempansa ovat, sikäli kun on heidän kanssaan päivittäin tekemisissä. Vanhemmuutta ei ole tarpeellista korostaa kerran minuutissa.

Olen muuten ollut tukilapsena kielellisten vaikeuksien kanssa painiville lapsosille päiväkotiaikanani. Kiitos vain Rouva Päiväkodin Johtaja, joka huomasi, että osaan puhua suomea. Ajateltiin nimittäin, että äidinkielensä osaavat lapset saattaisivat auttaa niitä, joille kielen oppiminen oli haastavaa. (Tasa-arvon vuoksi haluan mainita, että myös Hiipivän kuoleman toinen kirjoittaja pyydettiin samaan, vastuulliseen tehtävään muutamaa vuotta myöhemmin.) Ilmeisesti tukilapsista on jotain hyötyä. Epäilemättä suuri apu on myös se, että kotona pyritään puhumaan kuta kuinkin loogista ja oikeaoppista kieltä.

PS. Kuten huomasitte, otsikossa on kaksi pahaa, pahaa virhettä. Tämä postaus käsitteli niistä ensimmäistä. Toinen on kuitenkin kiistatta yhtä raivostuttava virhe kuin ensimmäinenkin. Nimittäin ystävämme relatiivipronominit, joka ja mikä! Niiden käyttäminen tuntuu olevan uskomattoman vaikeaa meille natiiveille – mutta se onkin jo toinen tarina.